lauantai 30. huhtikuuta 2011

Kankaanpään puolimaraton 10/2010

Kankaanpään puolimaraton 10/2010:

Klo 7 herätti kello, yhdeksän tunnin yöunien jälkeen. Pitkät upeat unet, mutta paska homma vaan, että viitisen tuntia niistä meni sohvalla ja siitä syystä oli niskat kipeenä. Tavarat kasaan ja aamupala naamaan. Olin tulostanu netistä 2:02 ja 2:05 aikarannekkeet, otin 2:05 rannekkeen mukaan. Aattelin sen olevan realistisempi, vaikka halusin ajan sen alle. Alle kahden tunnin aikaan tarvitaan todellinen onnistuminen, mutta alle 2:10 on pakko mennä. 

Hain lähikaupasta vielä mehua ja laastareita, ja klo 8.30 kohti Niinisaloa. Automatkalla Voicelta tuli varmaan viisi biisiä, jotka totesin löytyvän iPodin soittolistalta. Kattelin ojanpientareille ja tien reunoihin, ja mietin liukkautta. Pakkasta 0,5 astetta ja aurinko paistoi. 

Noin klo 10 perillä, auto pellolle parkkiin ja numerolappua sekä chippiä hakemaan. Tsekkasin lähtö- ja maalialueen, kävin vähän kävelemässä ja kattelemassa kuinka liukasta on. Sitten hakemaan laukku autosta ja kamppeiden vaihtoon. 

Klo 11 jälkeen ulos kylmyyteen vähän juoksentelemaan, varmaan kilometrin verran tuli lämmiteltyä. Lähtöviivalle ja menoksi. Olin lähtöpaikalla liian takana ja ensimmäiset puoli kilometriä sai puikkelehtia, ja totesinkin, että juoksen helpommin ojanpientaretta pitkin ohi. Sitten pahin ruuhka oli takanapäin. Ekat kilometrit 5:39, 5:32, 5:38.. Kahden kilometrin jälkeen heitin jo valkoiset yhden euron hanskani pois, kädet oli lämpimät. Totesin vieressä juoksevalle miehelle, että täällä olis tarvinnu aurinkolasit. Aurinko paistoi ja tie oli märkä, joten oli tosi kirkasta. Oli ihmeellinen olo mahassa, aivan kuin olisi pistänyt. Ei kuitenkaan pistänyt normaalisti yhdestä kohtaa, vaan lähinnä koko mahasta. Aattelin sen menevän ohi muutaman kilsan kuluttua. 

Tarkoitus oli ottaa 3,5 kilometrin huoltopisteellä miesten mainitsemaa ’kuntojuomaa’, mutta siinä oli niin paljon ruuhkaa, että nappasin vesimukin ja hörppäsin siitä.. Mietin, että onkohan mulla vauhtia liikaa, mutta totesin, että olkoot ja tsippaan sit lopussa, syke reilun 170, lähemmäs 180. Juoksen nyt tätä vauhtia. 4,5km oli eka väliaika, ja vitosen kohdassa vilkaisin ranneketta. Oon 2:05 aikaa edellä. Hetken päästä maratonin voittaja menee ekan kerran ohi, älytön vauhti! Mä otan kolme askelta samalle matkalle kuin hän yhden! Sykkeet paukuttaa ylämäen jälkeen 185, jee. 

 

Maha tuntuu edelleen inhottavalle, eikö se pistäminen voi jo loppua?! Mietin, että uskaltaako sitä juoda urheilujuomaa ollenkaan, tuntuu niin täydeltäkin.. 7 km kohdalla kuitenkin otan urheilujuomaa. Tuntuu, että vauhti tippuu (8km ja 9km väliajat 5:5x) ja yritän lisätä sitä. Tiedän, että Garmin vielä edistää sen verran, että kellon pitää näyttää parempia aikoja kuin 5:55, että oon maalissa 2:05. Kympin kohdalla totean, että vauhti on vielä alle sen. Väliaika 10,55km kohdalla on 1:01. 

Vauhdin lisäys onnistuu ja 14 kilometriin asti ajat ovat 5:4x. Sitten näyttää vauhti hidastuvan pitkällä suoralla kääntöpaikalta takasin päin, syke alle 170, nappaan geelin jossain 15 kilsan kohdilla ja se on viimeinen niitti. Ei laske enää mikään mahalaukkuun. Ei tunnu hyvältä. 

 

Täytyy tsempata viimeset kuusi kilsaa. Jaloissa alkaa tuntua jossain 16-17 kilsan jälkeen, josta huomaa, että vauhti on ollu mulle kovaa. 

 

Yks mies huikkaa ohi mennessään, että takana 1:44, kuinka sykkii? Totean, että nesteet ei laske, tuntuu huonolta ja sitä myötä vauhti tippunu. Onneksi ei oo enää pitkä maaliin. Ajattelen, että kiva, että edes joku uskaltaa täällä puhua. Siis jos mä ite oon puhunu, niin vastauksen oon toki aina saanu. 

Harmittelen, että mihin ne mun juoksukaverit hävis. Jäinkö mä niille vai meninkö ohi, ehkä jäin. Edessä ja takana on ihmisiä, mutta mä juoksen yksin. Yritän pitää vauhdin, mutta tuntuu pahalta ja mietin, että tuleeko vielä jopa oksennus. Viimeiselle kilometrillä saan puristettua ittestäni vielä vähän enemmän irti, katon kelloa 2:01 ja päätän siinä vaiheessa, että alle 2:03 on mahdollisuus. Ja viimesellä parisadalla metrillä saan aikaiseksi vielä jonkinlaisen loppukirin. Sammutan kellon 2:02:57. Maalissa. 

 

Suihkun jälkeen maittaa hernekeitto, mutta ei tahdo sekään laskea. Vielä kolme tuntia maaliin tulon jälkeen ei maita ruoka, kun on niin täysinäinen olo. Ja vielä illallakin pistää mahaan liikkuessa. En tajua mikä mahaa vaivaa. 

Oon tyytyväinen aikaani, pääsin tavoitteeseeni. Harmittaa nuo matkan ongelmat, mutta en mä kuitenkaan parempaan aikaan olisi pystynyt, ei ne niin paljon menoa hidastanu. :)

Tukholman maraton 2010

Ensimmäisen maratonin kisaraportti:
Aamu alkaa sillä, että maha on sekaisin. Mietin, että mitähän tästä päivästä oikein tulee. Maha kuitenkin rauhoittuu lentokentälle saapuessa ja matka Tukholmaan sujuu hyvin. 1,2 litraa on tullut juotua nestettä, josta suurin osa energiajuomaa. Haemme numerolaput ja muut tarvikkeet ja istumme rupattelemaan nurmikolle. Treffaamme tärkeän huoltojoukkomme S:n! Päänsärky alkaa voimistua ja 2,5 tuntia ennen starttia nappaan buranan. Myöhemmin S vielä antaa päähierontaa, joka laukaisee säryn! Huh, helpotus! Mielessä oli jo kauhukuvat siitä, että 42 kilometrin matkalla jokainen askel tuntuu päässä. 

Kaikki on valmiina ja kävelemme omaan lähtökarsinaan. Fiilis on loistava, pieni jännitys, mutta sykkeet ovat hienosti 115 luokkaa. Vitsailen M:lle, että sen mittari näyttää jonkun muun sykkeitä, kun hänen sykkeet ovat satasen luokkaa. Olemme lähtökarsinassa puoli tuntia ennemmin, siellä on oltava viimeistään varttia ennen starttia. Musiikki pauhaa ja yleisöä huudatetaan. Tuntuu ihan loistavalta, vaikka edessä on pitkä maraton! 

Viimeisestä lähtöryhmästä kestää yli 7 minuuttia ennen kuin ylitämme lähtöviivan, ensimmäiset kilometrit on aikamoista tungosta. Bongailemme 5:00, 5:15 ja 5:30 jäniksiä, mutta toteamme niiden menevän hurjan lujaa ja me päätämme luottaa omaan vauhtiimme! Sää on upea, aurinko paistaa, mutta asteita on alle 20. Ei liian kuuma, vaikka välillä tuntuukin, että aurinko paahtaa. Ensimmäiset kilometrit menevät todella nopeasti, lähinnä ihastellen mahtavaa tunnelmaa. Ihmisiä on kannustamassa reitin varrella paljon, ja vähän väliä on joku orkesteri, Dj tms. soittamassa musiikkia täysillä. Ihan mieletöntä! 

Ensimmäinen kerta Västerbron-sillan ylitse (30m nousua) menee helposti, vaikka nousu kestää melkein kilometrin verran. Kympin kohdalla S kannustaa raikuvasti! Me huikkaamme, että kevyttä on ja vielä ei tulla bisselle! Kahdentoista kilometrin kohdalla totean, että meidän vauhdin jako on onnistunut hyvin ja hyvä, ettemme yrittäneet pysyä jäniksien mukana. Kilometriä myöhemmin alkaa tuntumaan oikeassa reidessä, päätän napata ensimmäisen geelin. Seuraavat kilometrit sujuvat hienosti. 17 kilometrin kohdalla kisan voittaja pyyhältää ohitse, hurraamme hänelle. Mieletön vauhti, ja loppuaika olikin ollut 2:12, neljä minuuttia nopeampaa kuin viime vuonna.

Miehet loikkivat pissalle, itse asiassa ensimmäiset olivat jo 3,5 kilometrin kohdilla. Kyllä se onkin niillä helppoa. Itellä tuntuu pissahätä, mutta tiedän sen menevän ohi. 20 km kohdalla oleviin vessoihin on kuuden hengen jono, siinä vierähtäiskin kivasti aikaa. Koko alkumatkan meidän vauhdissa pysyvä mies, jää meistä, kun menee puskapissalle. Hän on kehunut meidän tasaista vauhtia, mutta nyt hän jää. Nappaan toisen geelin, edellisestä on 7km. Parempi ajoissa kuin liian myöhään. Puolimaraton takana, ja edelleen suunnilleen tavoiteajassa, ja sata metriä myöhemmin heitämme ylävitoset M:n kanssa, pisin juostu matka ikinä! Jee!


Djurgårdenin lenkki on raskas, nousua ja laskua vuoronperään. 24 kilometrin kohdalla toteamme molemmat, että nyt on vaikeaa. Ehkä yhteissumma siitä, että ei kannustusta, juoksuporukka on hajaantunut jo melkoisesti, ei bändejä ja itellä ehkä vähän uskonpuutetta, kun jaloissa tuntuu ja paljon on vielä edessä. Ensimmäistä kertaa iPod päälle ja napit korviin, sieltä tsemppiä. 25 km kohdalla totean, että vielä 17km. Onneksi M tsemppaa, että kilometri kerrallaan ja aatellaan sitä kolmeakymppiä eka. Napsin glukoositabletteja, jos aittaisivat henkisesti. M:lla alkaa olla mahan kanssa vaikeuksia 27 kilometrin kohdalla ja yritän tsempata parhaani mukaan. Ite otan kolmannen geelini, tää 7km välein on hyvä tahti. Seuraavat viisi kilometriä ovat epävarmoja, että mitä tuleva tuo. Tarjoan M:lle merisuolaa, mutta lihaliemi oikeassa kohdassa helpottaa ja sitten tsempataan, että seuraavat kaksi kilometriä, niin olemme taas Västerbron-sillan päällä ja nousu on ohi. M piristyy ja juoksee sillan ylös asti pitäen meidän vauhtia yllä. Mä yritän pysyä kintereillä, kun toinen kipittää vauhdilla raskasta nousua. Selkiä tulee vastaan. Lähes kaikki kävelevät, on vaan aika rankka nousu 32km kohdalla. Jos se ei olis M, joka mun edellä menee, niin mä kävelisin kans. Vihdoin sillan päällä ja hitto, me juostiin se ylös! Tässä vaiheessa seuraamme liittyy mies, joka vitsaili ekalla kierroksella samaisessa mäessä, että tää on Pohjanmaan likoille vaikeaa, kun ei siellä oo niitä mäkiä. (Meidän paidoissa luki takana Seinäjoki.) Sitten alamäkeen ja odotamme taas ihanaa S:a, jonka tiedämme odottavan 34km kohdalla! 

Energiaa liraus 35km kohdalla, jossa S on taas kannustamassa! Enää 7km! Sen nyt menee miten vaan, johan takana on 35km. Energia ei ole loppunut ollenkaan, vaan vaikka jalat on ihan tönköt, niin silti jaksaa. Juomapisteillä kävellään sen verran, että neste menee suuhun eikä rinnuksille, ja sen jälkeen onkin aina vaikeaa lähteä uudestaan juoksuun, mutta rytmin kun saa päälle, niin kyllä niillä tönköillä jaloilla pystyy juoksemaan. Ihmiset kävelee tai juoksee laahustaen, selkiä tulee vastaan urakalla. Tuntuu upealle, että me ollaan vielä näin hyvässä vauhdissa. 

M:lla 10km sitten alkanut mahaongelmat aiheuttaa nyt energiavajausta ja yritän tsempata mahdollisimman hyvin. Tarkoitus on kannustaa, mutta tuossa vaiheessa tuleekin komennettua. :D Jumalauta, nythän ei kävellä! Kuulostan varmaan kamalalle, mutta niin vaan M:n kävelyaskeleet jäi kahteen! Tajuan, että jotain vajetta M:lla on, koska posket ovat valkoiset. En kerro sitä hänelle, ettei vointi huonone tiedon takia. Seuraan kuitenkin koko ajan, että huononeeko. M käskee mun himmata vauhtia, ja senkin kerron vasta maalissa, että mä tulin sen vauhtia ja se ite piti mieletöntä vauhtia päällä ja kiristi koko ajan. Nousun jälkeen kuulemma helpotti ja varmasti M ilmoitti siitä heti, että mä lopetan mun pälättämisen ja oon hiljaa. :D Tsemppasin samalla koko ajan itteäni. 3km jäljellä, 2km, 1km, sitten jo kartaakin stadionille. Mieletön loppukiri ja maalissa! Me tehtiin se!! Kymmenen viimeistä kilometriä meidän kanssa tallustanut mies kiittää hyvästä vauhdista ja seurasta. Upea mitali ja S colan ja suklaan kanssa! 

Tukholman maraton –paita ja eväspussi. Nyt tulee molemmilta kyyneleet, ollaan ihan liikuttuneita meidän upeasta saavutuksesta! Vielä kerran halaus upealle kanssajuoksijalle. Monet ihmetteli jälkeenpäin, että kuinka meillä sujui, että eikö ole hankalaa juosta yhdessä. Ei meille! Sama vauhti ja samat sykkeet, yksin en olisi tuohon pystynyt. Kiitos rakas M! Ja suuret kiitokset S:lle, olit loistava!!

Juomme ja syömme nurmikolla S:n varaamalla viltillä. Hien kuivuessa alkaa tulla kylmä ja raahaudumme suihkuun. Sattuu polviin, reisiin, lonkkiin, rintoihin ja varpaisiin. Kunnon rakotkin sitten tuli varpaisiin, kaksi kynttä vähintään tulee irtoamaan. 

Kotimatka alkaa, väsyneet ja onnelliset nukkuvat lentokoneessa. Kotona klo 1.30. Kokemus oli niin mieletön, että sitä ei voi sanoin kuvata. En sano, ettenkö osallistu maratonille enää koskaan (jos M ehdottaa, niin mukana ollaan! :D), mutta nyt aion nauttia kesästä! 

Tukholman maraton 
Pituus: 42,2km 
Aika: 5:18:02 
Nopeus: 7.33 min/km 
Kalorit: 3154 
Keskisyke: 163

Ensimmäinen puolimaraton 09/2009

Kisaraportti ensimmäiseltä puolikkaaltani 09/2009:
Teippaan yhden varpaistani, oikean jalan etuvarpaan. Sille on käymässä samoin kuin keväällä oikean jalan etuvarpaalle. Eli kynnen alle tuli rakko pitkän lenkin jälkeen ja varvas on tosi kipeä kynnen päältä niin kauan, kunnes varpaankynsi on noussut niin, että rakon pystyy puhkaisemaan. Sen jälkeen kynsi on enää vain juuresta kiinni. Tämän juuri halusitte kuulla. :D Mietin, että aiheuttaako teippaus rakkoa vieressä oleviin varpaisiin, no se on sen ajan murhe. Se on vaan pakko teipata. Laastari vielä vasemman etuvarpaan kynnen päälle, ettei sille kävis taas samoin. Nyt alan olla valmis, mietin vielä, että juoksenko lyhythihasella vai takki päällä. Siskot vetävät takki päällä, kun on niin kylmä tuuli (+14 astetta näytti lähtöpaikalla mittari) ja lähdössä alkaa piskottelemaan (tulomatkalla tuli kaatamalla vettä). Päätän tehdä samoin, saishan takin lantiolle tarvittaessa. 

H-sisko siirtyy kärkijoukkoon, me P-siskon kanssa taaksemmas, ettei jäädä jalkoihin. Jännittää, syke tikuttaa paikallaan ollessa 110:n luokkaa. No eiköhän se tuosta tipu. Lähtölaukas ja menee muutamia sekuntteja ennen kuin pääsee edes liikkeelle. Katon kellosta, että ylitän lähtöviivan 6 sekunnin kohdalla. Täällä kun ei tulla mittaamaa netto- ja bruttoaikoja. 50 metriä mennyt, näen H-siskon 200m kohdalla jo. Sisäradalla on tungosta ja se menee kaikkein hitaimmin, siirrymme ulommaksi. Sovimme P:n kanssa, että yritetään pysyä yhden mun tutun ja hänen työkaverinsa perässä, heillä tavoiteaika on 2h15min. 

Vain 0,5km menny, otan sen helkutin takin pois. Tekis mieli käydä heittääs autoon, joka on 30 metrin päässä. Laitan kuitenkin lantiolle, jos alkaa tuleen sitä vettä kaatamalla, vaikka nyt näyttääkin aurinko paistavan. Sanon P:lle, että vauhti on melkoinen. Ekan kilometri taittuu 6.23 aikaan, ja ruuhka alkaa helpottamaan. Toinen 6.19 ja kolmas 6.16, totean, että näillä sykkeillä ja tällä vauhdilla, en kyllä jaksa loppuun asti. Sykkeet ovat n. 180! Tippuis jo, tippuis jo! P:n sykkeet puolestaan ovat 150-155 ja lönköttelee vaan vieressä. 4km takana, aurinko paahtaa ja kurkkua kuivaa, kaipaan juomista. Enää 1km huoltopisteeseen. Siitä HartSportia desin verran kitusiin, enkä muuten testannu koko juomaa, mutta tuntuu, että mieluummin sitä kuin vettä. Juodaan juostessa, ja osa tippuu paidalle. En mä hanskaa tätäkään kunnolla. :D Tulee vaan mieleen, että M-ystävä muuten sanoi, että kannattaa opetella juomaan juosten.. 

Vajaan 7km kohdalla huikkaan edellä olevalle P:lle, että mun on pakko himmata ja tiputtaa sykkeitä. Tiputan vauhtia ehkä 10-15 sekunttia, mutta sykkeille ei tapahdu mitään. Tuntuu kuitenkin hyvältä juostakin, joten olkoon. Mut ohittaa kaksi miestä ja he menevät tasaista vauhtia, lähden heidän rytmiin. Juomapisteellä taas Hartsporttia ja sata metriä sen jälkeen, 8.3km, saan P:n kii. Ei meillä ollu maksimissaan kuin ehkä 30m eroa. Yhdeksäs kilsas totean P:lle, kun se on huolissaan mun sykkeistä, että paskat, olkoon mitä on. Ei ne laske vaikka kuinka yritän. 10km kohdalla P toteaa, että vauhti on tippunu, koska hänen sykkeet ovat 147, hän kiristää tahtia. P:n pisin juoksulenkki on 10km, ja nyt se matka on takana. Mä en pysty lujempaan vauhtiin, sitä paitsi kun katon kelloa ja kilometrilukemia, totean, että teen hyvää aikaa. Tällä vauhdilla mulla on mahdollisuus rikkoa 2h 20min! Kiroan, tätä helkkarin tuulta. Koko ajan ollu joko vastatuuli tai sivutuuli ja kuinka se yltyykään täällä peltojen keskellä! 

Joku tulee mun kannoilla, kuulen askeleet. Menis jo ohi ja vetäis välillä. Tuntuu, että täs tuules voitais vaihtaa paikkoja. En kuitenkaan kato taakseni. Tuntuu raskaalta ja kohta vasta 11km kohdassa. Onneksi saa taas juomista. Kilometrin täyttyessä huomaan, että meni taas alle 6.30, joten kai yritin aluksi P:n peräs pysyä. 

Kattelen eteenpäin, 11 kilometrin jälkeisessä kurvissa P on jo 150m mun edellä, ja tuttu kaverinsa kanssa menee n. 300m edellä. 12 kilometrin jälkeen samainen vanha mies tulee mun vierelle, jota peesasin ennemmin. En tajua sitä ennemmin ennen kuin se mäessä on mun etupuolella, tunnistan takaapäin. Lenkkarit on kivan keltaiset. Mutta jutellaan pitkän aikaa, tai hän juttelee enemmän mulle. Kertoo kuinka helppoa on ollu tulla tasaista ja hyvää vauhtia, kun on seurannu mua. Ja sanoo, että tärkeintä on vauhdin jako, että jaksaa. Sanon, että mulla se on epäonnistunu ja sykkeet on korkealla, en kuitenkaan kerro 180:n lukemia ääneen, hävettää ne. Todetaan, että josko nyt olis loppumatka myötätuulta (väärässä ollaan, sitä kestää vaan kilometrin verran). Siskoon on matkaa jo 200m, se painelee. Antaa mennä, se tekee hienoa työtä. Mun on ny pakko mennä vaan omaa vauhtia. Ihmisiä on menny paljon ohi, mä puolestaan en ole ohitellu montaakaan. Tai ainakin siltä tuntuu. 

14 km huoltopiste lähestyy. Näen n. 500 metrin päähän, P on saavuttanu mun tutun. Anna mennä, anna mennä! Otan pienen kourallisen rusinoita ja HartSportia. Vauhti tuntuu raskaalta ja tarvin lisää energiaa. Edellä menee ihmisiä, pakko pysyä heidän mukana. Muuten saan juosta yksin, takana seuraavat tulevat 200m päässä. Lasken, että 2/3 osaa vasta tultu. Vielä pitäis jaksaa. Hetkeksi löytyykin voimia ja taas laskeskelen aikaa ja tavoiteaikani tulee täyttymään. Mutta kun kilometrin verran on taas menny, niin taas alkaa painamaan. 15-16 välinen kilometri tuntuu todella raskaalta, askel painaa, jaloissa alkaa tuntumaan. Sykkeistä ei varmaan tarvi edes mainita. Odotan, että huoltopiste tulee ja tuleehan se sieltä 15.9 kilometrin kohdalla. Otan vettä ekasta pöydästä ja juon sen, toisesta pöydästä HartSportia ja kokein suolakurkkuja. Syön suolakurkut kokonaan, tekipäs hyvää! 

Olen pysynyt sen vanhemman miehen perässä, mutta ylämäessä hän ja pari muuta juoksijaa jää. Mun jalat tikuttaa paremmin, kun yritän pitää vauhtini samassa kuin tasamaallakin. 17km kyltti tulee. Päässä hakkaa vain ajatus, M-ystävä sanoi, että laske selkiä, ota niitä kiinni. Yritän unohtaa kilometrit ja keskittyä vaan edessä oleviin selkiin. Haluan nuo 50m päässä olevat kolme miestä kiinni, sen jälkeen tuon punapaitaisen naisen, joka menee heidän edellään. Sen jälkeen nuo kaksi miestä.. Onneksi on vielä yksi tankkaus, 18.2 kilometrin kohdalla. Ennen pöytää ohitan ne kolme miestä ja otan pöydästä taas HartSportia ja 2 suolakurkun palaa. Ohitan sen punapaitaisen naisen. Enää kolme kilometriä maaliin, pakko jaksaa. Alle 7min/km vauhtiin ei voi päästää, kun koko matka on menny alle sen. Mikä ylämäki, ei tähän kohtaan. Ohitan sen toisen juoksijan, jonka peesissä olin ennemmin, siellä 8 kilsan kohdas, missä se vanha mieskin oli. Mietin, ramppaakohan sillä, kun kävelee ja yrittää juosta 10m ja sen jälkeen kävelee. 19km napsahtaa mittariin. Nyt alkaa tuntua oudolle, pistelee päässä. Aivan kuin pää puutuis ja jaloissa todellakin painaa. Jos nyt ei olis 1,5 km maaliin, niin kävelisin. En voi kävellä, tärkein tavoite kuitenkin on ollu, että juosten maaliin. Kyltti, jossa on nro 20 näkyy. Sit mennäänkin merenrantaan ja tuuli vaan yltyy, onneksi sentään sivutuuli. Nyt pistelee poskissa! Mitä tää on!? Mittari näyttää 20.6km ja mua pyörryttää, kuinka jaksan vielä puoli kilometriä. Pää ihan puutuu, tuntuu oudolta. Ei oo ikinä tuntunu tällaiselle. En voi kävellä, jos haluan alittaa 2.20, se on siinä ja siinä tällä vauhdilla. Pääsen loppusuoralle ja katon virallista kelloa: 2:19:47 ja +17 varjossa. Viimeset metrit painelen niin kovaa kuin jaksan, välillä juoksen silmät kiinni, mutta ei, yli meni. Sykemittari pysähtyi ajassa 2:20:07, jos siitä vähentäis sen alun 6 sekunttia, niin ei siltikään alle. Ei väliä, todellakaan. P on jo maalissa ja mua vastassa, otan hänestä tukea ja sanon, että huippaa ja paljon. Istun heti alas ja hän hakee mulle mehua, banaanin ja jongurtin. Juon ja syö banaanin, nousen. Ai, ai, ai. Vähänkö sattuu jalkoihin!

Oon tyytyväinen suoritukseen, ajallisesti! Ihan loistava ensimmäinen veto ja voi kuinka paljon tästä oppikaan! Lähdin ihan liian lujaa, en tahtonu jaksaa ja keskisyke oli jopa 178. Vaikka pysähdyin parillekin juomapisteelle, niin syke ei laskenu. Ekan kilometrin jälkeen syke ei tippunu alle 173, huh huh! Ne oli lähes koko matkan 173-184. Rankkaa keholle. Vielä tyytyväisempi oon P-siskoon, joka veti ihan loistavasti. Hän sanoi, että alun rauhallinen aloitus oli hänen onnensa, ja hän jaksoi ja lopuksi ohitteli ihan kivasti ihmisiä. Loppuaika hänellä oli 2:13:19 ja keskisyke 162. 

Tuloksena: 2:20:07, hyvä mieli, mahtava kokemus ja itsensä ylittäminen! 2 paskaa kynttä lisää, kolme rakkoa, selässä palovamma (jonka huomasin vasta suihkussa, mielettömän kipeää otti, luultavasti housujen sauma tai lappu hinkannu), jalat ei läheskään niin jumissa kuin kuvittelin. Olipa kokemus! :)

Kuka, mikä ja mitä

Oon kirjottanu reilun vuoden blogia koiraharrastuksestani, ja aikani oon pyöritelly ajatusta juoksublogista. Koirat ja liikunta on kaksi asiaa, joista voisin puhua tunteja ja taas tunteja. Kukaan ei jaksa mua kuunnella, joten purkaan ajatukset blogiin. ;) Ja oikeasti yksi syy on myös se, että on kiva lueskella jälkeenpäin näistä asioista ja esimerkiksi nähdä oma kehittymisensä. Mulla on aina joku projekti käsillä, ja teen tarkasti ja otan selvää asioista. Vaikka en insinööri olekaan (lähellä kuitenkin), niin sama tyyli: rakastan numeroita ja käppyröitä, ja tästä syystä lenkkien analysointi on parasta! Mulla menee varmaan enemmän aikaa puhumiseen ja analysointiin, kuin itse juoksemiseen. ;D

Mähän oon siis ihan alussa juoksuharrastukseni kanssa. Aloitin juoksemaan säännöllisesti vuonna 2009, kun nuorimmainen lapseni oli kolme vuotta. Ensimmäiselle puolimaratonille uskaltauduin jo syyskuussa 2009, vaikka pisin lenkkini oli vasta 16 kilometriä. Se oli rankka ja selviydyin siitä loistavasti, aika oli 2:20. Tällöin ajatukseksi nousi, että kyllä kolmekymppisenä pitäisi yksi maraton juosta ja ilmoittauduttiin ystävän kanssa Tukholman maratonille.

Keväällä 2010 kärsin juoksijanpolvesta. Toukokuussa 2010 juoksin Seinämaratonilla toisen puolimaratonin, joka oli täyskatastrofi: 28 astetta lämmintä, nestehukka, oksentaminen, kävely ja ajatuksena keskeyttäminen. Tulin kuitenkin maaliin, ajassa 2:33. Kesäkuussa 2010 oli ensimmäinen maraton. Tukholmassa oli tavoitteena päästä juosten maaliin, ja sehän onnistui ajassa 5:18. Hienosti tasainen vauhti koko matkan. :)

Syksyllä 2010 juoksin ensimmäisen kympin kisani. Mulla ei ollut mitään aavistusta, että millaista vauhtia voisi lähteä matkalla pitämään. Pääsin maaliin ajassa 56:40 ja olin tyytyväinen. Kolmea viikkoa myöhemmin juoksin Kankaanpäässä puolimaratonin aikaan 2:02:57. Suunta on siis ylöspäin ja matka on vielä pitkä. :)

Yritän ehtiä lenkille tarpeeksi usein. Jalkojen kanssa on ollu jonkin verran ongelmia, mutta toivotaan, että pahin on takana päin. Kotona on siis kolme lasta, joten kaikkea kotona olemista ei voi käyttää lenkkeilyyn. Kahden lapsen sairaudet vielä vaatii oman veronsa. Lisäksi on leonberginkoira, ja toinen tulossa kesäkuun alussa. :) Onneksi mulla on ihana mies, joka ei kiellä lenkille lähtemistä. Yritän toki mahdollisimman paljon käydä iltaisin, kun muksut ovat jo nukkumassa. Silti tunnen monesti syyllisyyttä siitä, että oon taas menossa.